Suomen koulutuksen katoava etumatka ja tekoäly

Suomen PISA-tulosten jatkuva heikentyminen on ikävä trendi. Meitä pidettiin vielä 15–20 vuotta sitten globaalina koulutuksen esikuvana, mutta nyt ollaan ajautuduttu tilanteeseen, jossa perusosaaminen rapautuu ja muut maat kuten Viro menevät ohi määrätietoisella kehittämisellä.

Suomi rakensi pitkään koulutusjärjestelmänsä ja kansainvälisen maineensa vahvan tasa-arvon, opettajien autonomian ja hyvien oppimistulosten varaan. Ongelmana on, että menneestä menestyksestä tuli itseään toistava tarina, jonka varjossa uudistuminen jäi liian vähälle huomiolle. Samaan aikaan oppimistulokset alkoivat hiljalleen laskea.

Tämä kehitys näkyy suoraan myös koulutusviennissä. Suomeen tultiin ulkomailta oppimaan koska tulokset olivat maailman huippua. Nyt kiinnostus hiipuu, kun data ei enää tue kertomusta. Esimerkiksi Aasiassa, erityisesti Kiinassa koulutusyhteistyö on yhä pragmaattisempaa: halutaan mitattavia tuloksia, toimivia malleja ja ajantasaista pedagogiikkaa. Historiallinen maine ei enää riitä myyntivaltiksi kun muut osoittavat parempia tuloksia.

Samaan aikaan opiskeluun on tullut mukaan uusi erittäin voimakas muuttuja: generatiivinen tekoäly. Nuoret käyttävät tekoälyä kirjoittamiseen, tehtävien ratkaisemiseen ja tiedonhakuun. Tässä on kuitenkin merkittävä riski. Jos oma ajattelu ulkoistetaan liian varhain tekoälylle, oppilas ei harjoittele riittävästi analysointia, loogista päättelyä, argumentointia tai pitkäjänteistä ongelmanratkaisua. Juuri näitä taitoja PISA mittaa – ja juuri näissä Suomi on heikentynyt.

Tekoäly ei kuitenkaan ole vihollinen. Oikein käytettynä se on tehokas oppimisen tuki: henkilökohtainen valmentaja, palautteen antaja ja harjoittelun tehostaja. Mutta tämä edellyttää tietoista pedagogista linjaa. Ilman sitä riskinä on, että tekoäly vahvistaa pinnallista suorittamista ja heikentää syvällistä oppimista entisestään. Oman järjen käyttö vähenee kun tekoäly tekee kaiken oppilaan puolesta. On panostettava oppimisen laatuun ja erityisesti siihen, miten teknologiaa käytetään oppimisen vahvistamiseen, ei sen korvaamiseen. Suomen koulujärjestelmä on tällä hetkellä auttamattomasti tuuliajolla tämän suhteen.

Isossa kuvassa kyse on Suomen pitkän aikavälin kasvukyvystä ja kansantalouden perustasta. Taloudellinen menestys nojaa kykyyn tuottaa itseajattelevia ihmisiä – yksilöitä, jotka osaavat analysoida, kyseenalaistaa, yhdistellä tietoa ja luoda uutta, eivät vain suorittaa annettuja tehtäviä tai toistaa valmiita vastauksia. Jos koulutusjärjestelmä alkaa tuottaa sukupolvia, jotka tottuvat ulkoistamaan ajattelunsa teknologialle, heikkenee ajan myötä koko innovaatiokyvyn perusta: yritykset saavat vähemmän luovia ongelmanratkaisijoita, tuottavuuden kasvu hidastuu ja Suomen kyky synnyttää korkean jalostusarvon liiketoimintaa rapautuu.

Mitä ajatuksia tämä herättää?